Työhön liittyvän matka-ajan korvaamista koskevia tavoitteita on mukana sopimusneuvotteluissa.
Matkustamisen ympäristövaikutuksista keskustellaan julkisuudessa säännöllisesti. Tässä yhteydessä tuodaan silloin tällöin esiin myös työtehtäviin liittyvä matkustaminen ja se, kuinka työnantajan olisi syytä tukea ekologisempaa matkustamista.
Myös ammattiliitoissa työelämän ympäristövaikutukset ovat entistä tärkeämpi edunvalvonnan teema. Tästä huolimatta ammattiliittojen perinteisellä ydinalueella eli työehtoja koskevassa edunvalvonnassa riittää työsarkaa matkustamiseen ja sen korvauskysymyksiin liittyen.
Työaikalaki uudistettiin viimeksi vuonna 2020. Lain mukaan työaikaa on työhön käytetty aika ja aika, jolloin työntekijä on velvollinen olemaan työntekopaikalla työnantajan käytettävissä.
Tämän ohella laissa säädetään aikaisempaa lainsäädäntöä vastaavasti, että ”matkustamiseen käytettyä aikaa ei lueta työaikaan, ellei sitä samalla ole pidettävä työsuorituksena”. Lain perusteluissa on mainittu tällaisina tehtävinä mm. sähköasentajan ja kodinhoitajan työ. Näissä työtehtävissä tehdyillä siirtymillä on perustelujen mukaan ”varsinaiseen työhön nähden niin vahva liittymä, että siirtymiäkin paikasta toiseen on pidettävä työsuorituksena”.
Entäpä asiantuntijatyötä tekevillä? Akateemisen asiantuntijatyön osalta laki tunnistaa edelleen huonosti työhön liittyvän matkustamisen realiteetteja.
Lievää valoa tunnelin päähän tuo voimassa olevan työaikalain perustelujen toteamus sopimismahdollisuudesta työmatkustamiseen liittyen. Työnantaja ja työntekijä voivat siis sopia siitä, että työntekijä suorittaa matkustamisen aikana työnantajan määräämiä tehtäviä. Tällöin työhön käytetty aika olisi lain perustelujen mukaan työajaksi luettavaa aikaa.
Valitettavan usein on kuitenkin niin, että esim. junamatkan aikana tehdystä työsähköpostin lukemisesta ja viesteihin vastaamisesta ei ole tehty nimenomaista sopimusta työantajan ja työntekijän välillä. Tällöin työaikakorvaukset saattavat jäädä saamatta, koska työnantaja ei ole nimenomaisesti työntekoa edellyttänyt. Päinvastaisiakin esimerkkejä toki löytyy.
On kuitenkin selvää, että työntekijät tarvitsevat asiassa työ- ja virkaehtosopimusten tukea, koska työnantajan ja työntekijän välisessä yksilöllisessä sopimustilanteessa työntekijän asema ei ole erityisen vahva.
Mallia yksityiseltä sektorilta?
Erityisesti yksityisen sektorin työehtosopimuksista löytyy hyviä esimerkkejä siitä, että työhön sidonnaista, matkustamiseen kuuluvaa aikaa korvataan työntekijälle myös niin sanotun säännöllisen työajan ulkopuolella. Tällaisia tunteja saatetaan korvata esimerkiksi tunti tunnista -periaatteella joko rahana tai myöhemmin pidettävänä vapaa-aikana. Liikennevälineessä liikkumisen aikaista työntekoa ei siis tällöin huomioida varsinaisesti työaikana, mutta siitä saa joka tapauksessa korvauksen.
Valitettavasti julkisen sektorin virka- ja työehtosopimuksissa ollaan yksityiseen sektoriin nähden edelleen takamatkalla työhön liittyvän matkustamisen osalta. Liian usein esimerkiksi julkisen sektorin asiantuntijan työmatka alkaa aamuvarhain päättyen iltamyöhään niin, että työnantajan asioilla saatetaan liikkua ja tehdä työtä kaiken kaikkeaan esimerkiksi 16 tuntia. Tästä huolimatta korvaus voi olla yksinomaan säännöllisen työajan (7–8 tuntia) palkka.
Julkisen sektorin akavalainen neuvottelujärjestömme JUKO on ottanut yhdeksi käynnissä olevan VES/TES-kierroksen keskeiseksi tavoitteeksi työelämän harmaaseen alueeseen puuttumisen. Tämä harmaa alue koskee palkatta tehtyjä työhön liittyviä matkoja. Laajat työskentelyalueet ja monipaikkainen työ on tuhansien julkisen sektorin palkansaajien arkea muun muassa valtiolla, kunnissa ja hyvinvointialueilla. Edellä esitetty joistain yksityisen sektorin työehtosopimuksista löytyvä malli voisi toimita hyvänä lähtökohtana matkustamisen korvaamiselle julkisella sektorilla.
Jatketaan siis yhdessä työtä ympäristöystävällisemmän ja työntekijälle oikeudenmukaisemman työmatkustamisen eteen!
